Hyvä ryhti – Kivuton selkä?

Osa 1: Mitä ryhti on ja miten sitä arvioidaan?

Tässä neliosaisessa blogissa käsittelemme kaikille tuttua aihetta, ryhtiä. Pureudumme siihen, mitä ryhdistä ja sen vaikutuksesta terveyteen tiedetään. Ensimmäisessä osassa käydään läpi ryhdin historiaa ja ryhdin arviointia. Seuraavissa osissa pohditaan muun muassa sitä, onko ryhdillä väliä kipujen kannalta, mistä muusta ryhti mahdollisesti kertoo sekä sitä, voidaanko ryhtiin ylipäänsä vaikuttaa. 

Ryhti on laaja käsite, jota määriteltäessä puhutaan sekä staattisesta asennosta että dynaamisesta liikkeestä. Ryhti -sanan juuret ovat latinan sanasta ponere, joka tarkoittaa laittaa tai asettaa. Hyvää ryhtiä pidetään tavoiteltavana ominaisuutena. Tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa tulee tämän tästä eteen juttuja siitä, kuinka ihmisten ryhti on huonontunut ja ohjeita siihen, kuinka ryhtiä voidaan korjata. Ryhtiin liitetään myös paljon sääntöjä muun muassa siitä kuinka kuuluisi istua, seistä tai nostaa.  Huonoa ryhtiä pidetään yleisesti syynä selkä- ja niskavaivoihin ja selkä suorana oleminen nähdään ratkaisuna näiden vaivojen parantamiseen.  

Hyvä ryhti saattaa näyttää hyvältä, mutta millainen hyvä ryhti oikeastaan on ja onko ryhdillä todellisuudessa vaikutusta erilaisten vaivojen syntymiseen? 

Ryhdin historiaa

Hyvän ryhdin käsitteen juuret lienevät 1500-luvun armeijaympäristössä. 1700-luvulla ryhtiä alettiin pitää merkkinä terveydestä ja sairaudesta, vauraudesta, kurista ja moraalista myös armeijan ulkopuolella. Ryhtiä koitettiin parantaa erilaisten korsettien, vaatteiden ja kalusteiden avulla, joiden avulla lysyssä oleminen ei ollut mahdollista. Ideaali oikeanlaisesta ryhdistä syntyi myös lääkintävoimistelijoiden keskuudessa. 1855 Saksalainen anatomi Christian Wilhelm Braune esitteli luotisuoran käsitteen, jonka avulla arvioitiin ryhdin symmetrisyyttä. Koulut olivat avainasemassa hyvän ryhdin opettamisessa ja lastenkasvatusoppaat korostivat ryhdin merkitystä (1). 

Vuosisadan lopussa ideologisen ajattelun muuttuessa kohti liberaalisuutta tiukka kuri ryhdin suhteen höltyi ja alettiin käyttää myös mukavampia vaatteita. Monet puolustivat silti vanhaa ryhti-ihannetta ja 1950- luvun puolivälissä aiheesta käytiin kiivasta keskustelua. Kun etiketti ei enää vaatinut jäykkää ryhdin ylläpitämistä, sitä perusteltiin lääketieteellisesti. Huonoa ryhtiä pidettiin myös merkkinä luonteen heikkoudesta ja itsehillinnän puutteesta ja se yhdistettiin rikollisiin ja pelkureihin. Ryhtiä käytettiin myös rotupoliittisessa arvioinnissa. Marxismi näki suoran ryhdin ihmisarvon moraalisena ortopediana ja fasismi näki sen yhtenä Arjalaisen yli-ihmisen (übermensch) ydinominaisuutena (1). 

Vaikka jo 60-luvulla todettiin, ettei vakuuttavaa tutkimusnäyttöä ryhdin ja terveysongelmien välillä ole, on käsitys oikeanlaisesta ryhdistä jäänyt elämään (1). Hyvä esimerkki tästä on tuore tutkimus, jossa kukaan osallistujista ei pitänyt omaa luontaista istuma-asentoaan optimaalisena ja kun heitä pyydettiin korjaamaan asentoa heidän mielestään optimaaliseksi, kaikki pyrkivät oikaisemaan ryhtiään (2).

Ryhdin arviointi ja normaaliuden määrittämisen ongelmat

”Hyvä” ja ”huono” ryhti ovat yleisesti hyväksyttyjä käsitteitä. Valitettavasti meiltä kuitenkin puuttuu määritelmät hyvälle, huonolle ja normaalille ryhdille. Ryhtiä arvioidaan havainnoimalla selkärangan, lantion ja hartioiden asentoja. 

Sivusuunnasta katsottuna selkärangan asentoa arvioidaan kaularangan lordoosin (notkon), rintarangan kyfoosin (taaksepäin kaareuman) ja lannerangan lordoosin suuruuden sekä lantion asennon ja ylävartalon eteenpäin kallistumisen määrän suhteen. Sivusuunnasta voidaan selkärangan ja lantion lisäksi arvioida myös pään ja olkapäiden eteenpäin työntymistä. Selkärangan eri osien asentojen välinen yhteys on selvä eli rangan yhden osan asennon muuttuminen vaikuttaa myös muihin rangan osiin. Rintarangan kyfoosin suuruus voi vaikuttaa myös pään ja olkapäiden eteentyöntymiseen (3). Seisomaryhtiä arvioitaessa on sivulta katsottuna alan oppikirjoissa pidetty optimaalisena tilannetta jossa painopistelinja kulkee korvasta olka- ja lonkkanivelten kautta polvilumpion takaa nilkkaan. “Korostunut notko”, “oiennut lanneranka”, “eteen kiertyneet hartiat” jne. ovat tuttuja ilmaisuja ryhdin kuvaamisessa. 

Istuma-asennossa sekä selkärangan että hartioiden ja pään asento on aina hieman erilainen kuin seistessä. Selkärangan osalta istuessa suurimmat muutokset tapahtuvat lantion taaksepäin kallistumisessa ja lannenotkon oikenemisessa (4). Lisäksi istuessa pää työntyy eteenpäin voimakkaammin kuin seistessä (5).  Istuessa pystyasennon säilyttäminen vaatii aina selkärangan ojentajalihasten ja lonkan koukistajalihasten aktiivista toimintaa. Lysähtäneessä istuma-asennossa (slouched / slump sitting) rintaranka on lähellä maksimaalista eteentaivutusasentoa ja selkälihasten aktiivisuus on huomattavasti pienempi kuin pystymmässä asennossa (6,7). 

Ryhti istuessaIstuma-asennon arvioinnissa voidaan käyttää karkeaa neljään ryhmään jakoa 1) lyhyt lordoosi, 2) pitkä lordoosi, 3) suora selkä ja 4) lysähtänyt (slump) asento (6). Oppikirjoissa optimaalisena on pidetty asentoa, jossa sivusta katsottuna korva, olkapää ja suoliluun harju ovat samalla linjalla. Ongelmaksi tässäkin arviointimallissa muodostuu se, ettei edes fysioterapeuteilla ole yhtenäistä käsitystä millainen hyvä istuma-asento on. Käsitykset hyvästä asennosta saattavat olla osittain myös kulttuurisidonnaisia (8).

Ryhdin arvioinnin mielekkyyden kannalta suurin ongelma lienee se, että ihmisen asento on joka kerta hieman erilainen, kun asetumme paikoillemme (9). Jos tänään arvioit henkilön notkon korostuneeksi, voi olla, että huomenna arvioitaessa notko näyttääkin pienemmältä. Lisäksi asennon arviointitilanteessa tehdyt havainnot selkärangan asennosta ja liikkeestä saattavat poiketa huomattavan paljon normaalin arjen aikana mitatuista asennoista (10). Asennon vaihtelevuus johtuu muun muassa siitä, että voimme vartalolihaksia jännittämällä vaikuttaa lähes kaikkiin asentoa kuvaaviin muuttujiin. Asennon arvioinnissa pitää huomioida siis se, että arvioidaanko silloin ”todellista” henkilölle luontaista asentoa, vai sitä, miten hän asettuu seisomaan tai istumaan arviointitilanteessa. Tämä ongelma korostuu erityisesti istuma-asennon arvioinnissa. Selkärangan asennon silmämääräinen arviointi onkin tutkimuksissa osoitettu epäluotettavaksi menetelmäksi (11).

Myös kuormitus (esim. kantaminen) vaikuttaa rangan asentoon, joten voidaan myös pohtia sitä, mikä merkitys kuormittamattomassa asennossa tehdyllä arviolla edes on (12). Toisaalta selkärangan luontainen asento näyttäisi olevan yhteydessä siihen, miten selkäranka liikkuu esim. eteen- ja taaksetaivutuksen aikana (13).

Ryhdin suhteen normaalin määrittely on haastavaa, koska ryhti on monen asian summa. Selkärangan asentoon ja lantion kiintokulmaan vaikuttavat ikä, sukupuoli, perintötekijät, luun mineraalitiheys, selkärangan välilevyjen madaltuminen, ylipaino/keskivartalolihavuus sekä myös etninen tausta (14,15,16). Myös selkärangan ojentajalihasten koolla (lihaksen poikkipinta-ala ja rasvoittumisen määrä) ja voimalla saattaa olla vaikutusta selkärangan asentoon (17,18). Yksilöllisten tekijöiden vaikutus rangan asentoon voi olla huomattavan suuri eivätkä kirjallisuudessa esitettyjen asentoa kuvaavien muuttujien keskiarvot siten ole välttämättä sopivia määritelmiä asennon normaaliudelle tai sille millaisen asennon ylläpitoon henkilön tulisi pyrkiä.

Lisäksi on havaittu, että jos ammattilainen tietää asiakkaalla olevan kipuja, huomaa hän enemmän poikkeamia asennossa (esim. 19). Ryhdin arviointi ja “normaalin” ryhdin määrittäminen ei siis ole yksinkertaista eikä kovin luotettavaa. 

Ihmismielellä on taipumusta syy-seurauspäätelmiin ja ryhdin havainnointi kipujen yhteydessä tarjoaa otollisen maaperän tällaisten päätelmien tekemiselle. Tämänhetkinen tutkimustieto kuitenkin haastaa meitä tarkastelemaan tekemiämme päätelmiä kriittisesti. On hyvä pysähtyä pohtimaan onko sillä, mitä havaitsen merkitystä asiakkaan tilanteen kannalta, vai onko kyseessä sivulöydös. Tästä syystä on myös tärkeää pohtia tarkkaan sitä mitä ryhdistä kannattaa sanoa asiakkaalle ääneen. Moni kantaa loppuelämänsä mukanaan jonkun ammattilaisen hänelle nuorena sanomaa kommenttia ryhdistä. Kaikkia havaintoja ei siis kannata sanoa ääneen, vaan miettiä ensin onko tällä merkitystä ja viekö tieto asiakkaan tilannetta mahdollisesti parempaan vai huonompaan suuntaan. 

Blogin seuraavassa osassa selvitämme sitä, onko ryhdillä merkitystä kipujen kannalta.

Lähteet

  1. Gilman S 2014. “Stand Up Straight”: Notes Toward a History of Posture. Journal of Medical Humanities 35(1) 57-83
  2. Korakakis V ym. 2021. Notions of “optimal” posture are loaded with meaning. Perceptions of sitting posture among asymptomatic members of the community. Musculoskeletal Science and Practice. 51. 
  3. Singla D, Veqar Z. Association Between Forward Head, Rounded Shoulders, and Increased Thoracic Kyphosis: A Review of the Literature. J Chiropr Med. 2017 Sep;16(3):220-229.
  4. Hey HWD, Teo AQA, Tan KA, Ng LWN, Lau LL, Liu KG, Wong HK. How the spine differs in standing and in sitting-important considerations for correction of spinal deformity. Spine J. 2017 Jun;17(6):799-806.
  5. Shaghayegh Fard B, Ahmadi A, Maroufi N, Sarrafzadeh J. Evaluation of forward head posture in sitting and standing positions. Eur Spine J. 2016 Nov;25(11):3577-3582.
  6. Claus AP, Hides JA, Moseley GL, Hodges PW. Different ways to balance the spine: subtle changes in sagittal spinal curves affect regional muscle activity. Spine (Phila Pa 1976). 2009 Mar 15;34(6):E208-14.
  7. Nairn BC, Chisholm SR, Drake JD. What is slumped sitting? A kinematic and electromyographical evaluation. Man Ther. 2013 Dec;18(6):498-505.
  8. O’Sullivan K, O’Sullivan P, O’Sullivan L, Dankaerts W. What do physiotherapists consider to be the best sitting spinal posture? Man Ther. 2012 Oct;17(5):432-7.
  9. Schmidt H, Bashkuev M, Weerts J, Graichen F, Altenscheidt J, Maier C, Reitmaier S. How do we stand? Variations during repeated standing phases of asymptomatic subjects and low back pain patients. J Biomech. 2018 Mar 21;70:67-76.
  10. Dreischarf M, Pries E, Bashkuev M, Putzier M, Schmidt H. Differences between clinical ”snap-shot” and ”real-life” assessments of lumbar spine alignment and motion – What is the ”real” lumbar lordosis of a human being? J Biomech. 2016 Mar 21;49(5):638-644.
  11. Fedorak C, Ashworth N, Marshall J, Paull H. Reliability of the visual assessment of cervical and lumbar lordosis: how good are we? Spine (Phila Pa 1976). 2003 Aug 15;28(16):1857-9.
  12. Meakin JR, Smith FW, Gilbert FJ, Aspden RM. The effect of axial load on the sagittal plane curvature of the upright human spine in vivo. J Biomech. 2008 Sep 18;41(13):2850-4.
  13. Pavlova AV, Meakin JR, Cooper K, Barr RJ, Aspden RM. The lumbar spine has an intrinsic shape specific to each individual that remains a characteristic throughout flexion and extension. Eur Spine J. 2014 Apr;23 Suppl 1:S26-32.
  14. Stone MA, Osei-Bordom DC, Inman RD, Sammon C, Wolber LE, Williams FM. Heritability of spinal curvature and its relationship to disc degeneration and bone mineral density in female adult twins. Eur Spine J. 2015 Nov;24(11):2387-94.
  15. Onyemaechi NO, Anyanwu GE, Obikili EN, Onwuasoigwe O, Nwankwo OE.Impact of overweight and obesity on the musculoskeletal system using lumbosacral angles. Patient Prefer Adherence. 2016 Mar 10;10:291-6.
  16. Yukawa Y, Kato F, Suda K, Yamagata M, Ueta T, Yoshida M. Normative data for parameters of sagittal spinal alignment in healthy subjects: an analysis of gender specific differences and changes with aging in 626 asymptomatic individuals. Eur Spine J. 2018 Feb;27(2):426-432.
  17. Sinaki M, Itoi E, Rogers JW, Bergstralh EJ, Wahner HW. Correlation of back extensor strength with thoracic kyphosis and lumbar lordosis in estrogen-deficient women. Am J Phys Med Rehabil. 1996 Sep-Oct;75(5):370-4.
  18. Jun HS, Kim JH, Ahn JH, Chang IB, Song JH, Kim TH, Park MS, Chan Kim Y, Kim SW, Oh JK, Yoon DH. The Effect of Lumbar Spinal Muscle on Spinal Sagittal Alignment: Evaluating Muscle Quantity and Quality. Neurosurgery. 2016 Dec;79(6):847-855.
  19. Plummer H, Sum J, Pozzi F, Varghese R & Michener L. Observational Scapular Dyskinesis: Known-Groups Validity in Patients With and Without Shoulder Pain. Journal of Orthopaedic & Sports Physical Therapy 2017 47:8, 530-537